...but sometimes forget itself is hard, LIFE IS HARD.

Terve!

SKIPPAAPPA IHMEESSÄ JOLLET HALUA LUKEA VOIVOTUSTA, AHDISTUSTA JA POHDINTAA MUN PÄÄSSÄ PYÖRIVISTÄ ASIOISTA  X) TEKSTISSÄ ON VAIN JA AINOASTAAN MINUN OMIA MIELIPITEITÄNI, EIKÄ NIIDEN OLE TARKOITUS LOUKATA KETÄÄN TAI MITÄÄN.

"When you don't know what you're doing, going to do or where to go, who's gonna lead you trough everything? "

Ää mulla on niiin sekava ja haikee fiilis. Yhteishaku se vaan lähenee, mikä tietää taas suurta muutosta, uutta kappaletta, mun elämässä. En oo vieläkään varma mihin meen. 
Lukio vai amis vai kaksoistutkinto? 
Kaksoistutkinto ois se jeesssshhh, mut mitä jos en pystykkää siihen? Kyllä mä selviäisin mistä vaan jos vaan jaksan yrittää, mut mitä jos? Mitä jos mun into siihen hiipuuki yhtä nopeesti kun se alkokin.
Ja kun pelkkään amikseen en haluu. Oon päättänyt, että kyllä mä haluun sen valkolakin todistuksena siitä et oon kirjottanu ja käyny lukion. 
Mut mua pelottaa. Ne koeviikot... Jos en selviä niistä...? Puhti loppuis ja siihen sitten jäis se opiskelu. Sillä tää ysi on jatkunut tosi lamena mun opiskelun suhteen. Kyl mä saan hyviä numeroita vaikken luekkaan yhtään, mutta silti. Se ei tuu riittää enää lukiossa. Oon ottanut tän opiskelun liian chillisti ja pelkään etten pysty enää ryhdistäytymään. Et paluuta ei oo?
 Sitten kun en oo oikee perillä mistää näist lukion/amiksen jälkeisist suunnitelmista. No ei mun kai pitäiskää, mut silti. Jos en saa niitä selvitettyy seuraavien vuosien aikana ennen uutta hakua, oon kusessa. Oon taas lähtöruudussa. Ja no vielä ajankohtasempi asia on se etten tiedä oikeen mitään noista lukion tunneista ja kursseista, koska tuntuu et kaikki menee vaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Eniten mua pelottaa se, että kadun mun päätöstä jälkeenpäin. Vaikka pitäiskin suunnata se katse tulevaisuuteen; silti se on helpommin sanottu kun tehty.

Ylireagoin ja -dramatisoin varmaan tässäkin asiassa tapani mukaan, mutta... thats me.

"When you try your best, but you don't succeed."
 
Toisena asiana mua ahistaa ratsastus. Kesään mennessä mulla pitäis olla jo jonkinasteista suunnitelmaa uudesta. Mutta miten mä sen taion? On niin vaikee luopuu tärkeistä, vanhoista, rutiineista, rakkaista asioista ja päästää irti siirtyen eteenpäin. Sen mä tiiän, että Tritlailu jatkuu säännöllisenä, niin itsenäisesti kuin valvovan silmänkin alla. Thank god! Mutta sitten oon miettinyt, että pitäiskö silti etsiä toinen hoito-/vuokraponi lähempää parempien kulkuyhteyksien päästä. Ehkä jopa sellainen, joka saisi vietyä minua eteenpäin? (Siis ei sillä, että T ei saisi, kyllä sekin..!!) Se kuulostaa paremmalta kuin hyvältä, mutta toisaalta; 
aloin yksi päivä ihan tosissaan miettimään, että minusta ei koskaan näillä näkymin ole tulossa mitään tästä tasokkaampaa ratsastajaa. Mutta pitäiskö? Resurssithan tässä ottaa vastaan, vaikka oonkin enemmän kuin kiitollinen mun rakkaille vanhemmille siitä, että oon saanut harrastaa näinkin monta vuotta tätä hevostelua. Mutta silti, kyllä mä haluisin ihan oikeasti kehittyy tässä upeessa lajissa, mutta no can do. Siltisilti... ainahan on toivoa ? Ja toisaalta taas täähän on vaan harrastus mulle, tai ainakin sen on tarkoitus, ja niin kauan kun vaan saan puuhailla hevosten (tritun) kanssa niin olen onnellinen. Ja ihan tajuttoman kiitollinen. 

Ja nyt keväällä haluisin mennä Rolexilla niin paljon kuin mahdollista, mutta asiaan on ilmaantunut odottamaton muutos... ja sehän kumoaakin sitten kaikki suunnitelmat :( 

Rolex on kumminkin se hevonen, jonka kaa mulla synkkaa aina, joka tunti, vaikkei me mentäiskään mitenkään kovin upeen näkösesti ulkopuolisten silmissä. Rolex saa mut tuntee kotosaksi, turvalliseksi ja iloseksi aina kun oon sen selässä! Tottakai oon joskus ollut sad, koska oon pettynyt itteeni kun en oo osannut jotain. Mutta en koskaan oo ollut pettynyt Rolexiin. Se on aina yrittäny parhaansa ja pieninkin merkki siitä, et nyt se rentoutu ja löysin taas uuden nappulan, on nostanu mut ihan taivaisiin moneksi päiväksi!
Siks just mua pelottaaki ajatus kesän jälkeen. Haluun niiiin paljon nyt vaan mennä sillä pojulla ja kehittyä sen kanssa niiin paljon kun vaan mahollista! Mut ei...
Nyt te (wikneriläiset) varmaan kelaatte miksi en mee intessiiviin? No ei sinne ihan niin vaan pääse, varsinkaan mun kukkarolla! Mut niin. 
Oon kanssa miettinyt että kisat, kisaaminen. Pitäiskö mun vielä yrittää Rolexin kanssa, tai no ennemmin itteni kanssa? Nyt on kumminkin viimeset hetket käsillä ja ainakin kisoissa pääsisin ponskin selkään. Mutta onks se sit hyvä peruste, riittävä sellainen? Kyllä mä tykkään kisata, mutta mulla on vaan niin kova kilpailuvietti, että oksat pois ja laulakaa hallelujaa. Hermot on kireellä myös ja se johtaa jännittymiseen, joka sitten tarttuu myös hevoseen? En mä haluu Rolexille mitään hermostuneisuutta yhtään enempää kisatilanteisiin! Taisin juuri kertoa vastauksen siihen kisaamiseen. Mutta silti, kyllä mä haluan! Mutta ehkä vaan oisi parempi, että jätän suosiolla ne estraadit muille ja keskityn tsemppaamaan muita ratsukkoja, joilla on muutenkin paremmat mahdollisuudet.

Noniin, nyt on sitten vuodatettu asioita ja oikein olan takaa. Olipas rentouttavaa :D Toivottavasti en nyt ahdistanut tai ärsyttänyt ketään tällä tekstillä, sillä tää on aika uutta mulle kirjoittaa tämmösiä syvällisempiä postauksia blogiin.

Mun ajatuksen kulku ei oo ihan mitään terävintä ja se on entistä sekavampaa näin tekstin muodossa. Pahoittelen siis kaikkia mm. mutta, jos, kun ja sitten sanojen ylikäyttöä XD Ne vaan sopi tähän sekavan melankoliseen mielialanpurkupostaukseen.

Kuvien (c) Weheartit.com, searchquotes.com & Viivi :)

Ps. oon lukenu tän jo pari kertaa läpi, hitsi jos tuolla on vieläkin kirjoitusvirheitä tai vääriä ilmauksia... XD no toivotaan et se ois nyt joten kuten kondiksessa...

Loppukevennykseksi vielä kuva mokkapaloista joita tehtiin siskon kaa keskiviikkona :) NOI OLI MUN ELÄMÄN EKAT ITSETEHDYT MOKKAPALAT. wohoo! XD Ei ees maistunut pahalta, vaikka saattaa kuvassa näyttääkkin XD

-milla